Onpas kulunut aikaa viime blokikirjoituksesta. Syksy mennä hurahti. Töitä, arkea, elämän menoa. Kirjoitettavaa olisi ehkä ollut kaikenlaista, muistiin merkitseminen on painottunut lyhyempiin Facebook-statuspäivityksiin. Kaikki mahdollisesti blogia lukevat eivät kuitenkaan ole Facebook-kavereitani.

Edelliseen tanssileikkikoulupäivitykseen liittyen Carolinan tanskari-innostus hiipui joulun läestyessä. Pari kertaa käytin niin että hän ei halunnut ollenkaan tanssimaan ja päätettiin sitten että mitäpä sinne turhaan mennään. Kolmevuotiaan selityksistä ei oikein tiedä mutta jotain perää uskon olleen siinä kun Carolina sanoi ettei halua tanssia muiden edessä. Ryhmässä oli muutamia vilkkaampia lapsia joita opettaja joutui komentamaan ilmeisesti tiuhaan, ja luulen Carolinan kokeneen ilmapiirin kireänä. Eipä sitä kolmivuotiaan tarvitse hampaat irvessä harrastaa. Kotona tanssiminen edelleen maistuu. Ensi viikolla kokeilemme uudessa tanssikoulussa, samassa ryhmässä kuin hyvä päiväkotikaveri Ameli, jos siellä olisi leppoisampi meno.

Ihanaa, talvi tuli viimein! On pulkkailtu ja laskettu pyllymäkeä ja tehty lumienkeleitä ja syöty lunta, vaikka päiväkodin tädit sanovat että siitä tulee matoja massuun :) Huomenna saadaan luistimet lainasta, pitää katsoa joko läheinen kenttä olisi jäädytetty.

Syksy meni edellistä terveemmissä merkeissä. Infektioita, flunssia, on ollut, mutta osastohoitoon ei hengenahdistuksen vuoksi ole jouduttu. Putket ovat tytön mukana kasvaneet etteivät mene enää niin helposti tukkoon, ja osaamme jo kotihoidon. Pari korvatulehdusta, silmätulehdus ja uutena tuttavuutena virtsatulehdus. Toivottavasti alkuvuosi menisi nyt terveemmissä merkeissä.

Allergioiden osalta kuuluu lupaavaa. Olimme tällä viikolla maitoaltistuksessa Taysissa. Ensin annettiin vain pisara, vartin päästä 2 millilitraa. Vuoden takaisessa altistuksessa tässä kohdin tuli nokkosrokkoa. Oireita tarkkailtiin tiuhaan, sen vehnäaltistuksen anafylaksiareaktion vuoksikin varmaan. Niitä ei ilmestynyt. Puolen tunnin päästä 10 millilitraa. Vähän ajan päästä Carolina sanoi että on paa olo ja kurkku sattuu, mutta jaksoi vielä leikkiä, eikä silmin nähtäviä oireita ollut. Seuraava annos olisi ollut kai 20 milliä, mutta lääkäri päätti vatsaoireiden vuoksi että annetaan uudestaan sama 10 millin annos. Pahoinvointi tuntui lisääntyvän, pari yökkäystä ja väsähtäneen oloinen tyttö, mutta ei iho-oireita, oksennusta eikä muuta. Seurailtiin altistus päätettiin keskeyttää vatsaoireiden vuoksi. Hyvä etteivät vie niin pitkälle että lapsi on aivan puolikuollut. Annettiin antihistamiinia, seurailtiin vielä voinnin kehittymistä. Lopputulos oli kuitenkin se että Carolina sieti paljon isomman annoksen maitoa kuin ennen. Maitoallergia näyttää olevan väistymässä, jee! Seuraavan kerran saamme ohjeiden mukaan kokeilla maitoa kotona 4 kuukauden päästä. Voimme silloin kokeilla laktoositonta maitoa, jos pahoinvointia aiheuttikin laktoosi eikä enää maitoproteiini.

Ei tuo tulos niin mullistavalta tunnu, kun jäljellä on sitten kuitenkin edelleen se vilja-allergia. Syksyllä on sitten sekin altistus taas edessä, hurjaa että yli vuosi on jo kulunut siitä kamalasta sairaalareissusta. Sitä ennen verikokeille, vaikka eivätkä ne ennenkään ole antaneet Carolinan vilja-allergiasta sellaisia tuloksia että anafylaksiaa olisi osattu odottaa. Mutta nyt osaamme tunnistaa allergisen reaktion oireet entistä paremmin ja vihellämme kyllä pelin heti poikki jos alkaa näyttää huolestuttavalta. Kyllä tuo maitotuotteiden käyttömahollisuus kuitenkin monia tilanteita helpottaisi, kun ei tarvitsisi olla lapsella oma maito ja margariini ja jäätelö jne. Pärjäähän ne toisten lapset mainiosti esimerkiksi vegaaneina, mutta kun me emme sitä ole, on reilua että Carolina pääsisi herkuttelemaan samoilla juustoilla, jätskeillä, jogurteilla, suklailla jne kuin mekin.

Päiväkodissa on mennyt kivasti, kaverit ovat tärkeitä ja Carolina menee sinne mielellään. Surkealta vain tuntuu että jo kolmivuotiailla on sellaista kilpailua että "tuon kanssa ei leikitä". Carolina on parhaillaan ilmeisesti osallisena kolmen tytön kolmiodraamassa, kolmikko kun ei oikein tahdo mahtua samoihin leikkeihin. Kotona puhutaan että kaikkien kanssa pitää leikkiä eikä ketään saa jättää sivuun. Prinsessavaihe on päällä edelleen, ja Carolina on kyllä halutessaan varsinainen draamakuningatar kun ei saa tahtoaan läpi :) Rajojen vetäminen on vanhemmuudessa ehkä hankalinta. Toivottavasti selviydymme kunnialla.

Oikeastaan se miksi juuri nyt innostuin kirjoittamaan blogia ei liity blogin alkuperäiseen aiheeseen ollenkaan. Haluan kirjoittaa presidentinvaaleista ja tuli nyt mieleen tämäkin kanava. Kävin äänestämässä jo ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä, se kävi kätevästi yliopistolla lounastauolla. Rapustin lappuun numeron 2, Pekka Haavisto. Valinta oli minulle jokseenkin itsestäänselvä jo sen vuoksi että Haavisto on vihreä, vaikka presidentti valituksi tullessaan joutuukin puolueen jäsenyydestä luopumaan ja tulee koko kansan presidentiksi. Olen oikeastaan alkanut tutustua Haavistoon ja seuraamaan kampanjaa paremmin vasta nyt vaalien alla. Tiesin hänen olevan rauhantyössä meritoitunut entinen ympäristöministeri ja homo. Kaksi ensimmäistä ovat presidentille hyviä ominaisuuksia eikä kolmaskaan ole minulle mikään ongelma, vaikka ymmärrän että se monille oudoksuttava ajatus saattaa ollakin. Monille se kai kiteytyy linnan juhlien vastaanottoon, joka ei olisi entisensä kahden miehen kätellessä vieraat. Näen jo sieluni silmin Pekan ja Antonion vieraita kättelemässä :)

Luin Haaviston kirjan "Hatunnosto". Se sisältää päväkirjamerkintöjä hänen elämänsä varrelta. Maailman konfliktialueilta, lapsuudesta, Antonion tapaamisesta. Kirjasta välittyy kuva lämpimästä ja viisaasta ihmisestä, joka osaa kuunnella ja ymmärtää erilaisia näkökulmia, jolla on todella vahva ulkopolitiikan tuntemus ja verkostot moniin maihin. Presidenttiainesta. Kirjasta ja puheista välittyy myös kuva ihmisestä joka on sinut itsensä kanssa ja ristiriitainen kuten me kaikki. On jotenkin vaikea kuvitella Pekka Haavisto rassaamassa kuplavolkkarin moottoria, mutta voin kyllä kuvitella hänet ajelemaan pitkin maaseutua kesällä ikkuna auki Tuula Amberlan soidessa stereoissa :) Haaviston vihreys ei kompastu kuplavolkkarin päästöjen mittaamiseen.

On eräs asia joka minua Haaviston parisuhteessa häiritsee ja kirjoitan sen nyt ääneen kun parisuhteista on vaalikampanjoinnin tuoksinnassa julkista riistaa tullut. Eräs ilmeisesti Niinistöä kannatava tuttu kirjoitti Facebook-päivityksessään jotenkin verraten Haaviston ja Antonio Floresin suhdetta thaimaalaisiin postimyyntivaimoihin. Ajatus jäi kiusaamaan. Onko suhteessa nähtävissä samankaltainen valta-asetelma, jossa kosmopoliitti Haavisto käyttäisi hyväkseen nuorta ja ehkä vähemmän koulutettua ja vähemmän varakasta Antoniota? En tiedä. Kirjassaan Haavisto on parisuhteestaan niukkasanainen, ei vuodata suuria sanoja rakkaudesta. Kuvissa Pekka ja Antonio näyttävät onnellisilta. Haluan ajatella että kyse on ihan oikeasti rakkaudesta, ja samaan hengenvetoon totean että mitä asia minulle oikeastaan kuuluu. Ei tässä kukaan ole niin jäävi parisuhdeneuvoja antamaan, eikä parisuhde ole presidentin tehtävien hoitamisen kannalta niin kovin olennainen lopulta.

Pekka ja Antonio ovat hyvä setti. Olisiko edellisen kritiikin valossa presidenttiyden kannalta parempi, jos Haavisto eläisi parisuhteessa ikäisensä koulutetun suomalaismiehen kanssa? Ehkä hänen homoutensa olisi tuossa tapauksessa jopa hankalampi hyväksyä kuin nyt. Suhde Antonioon tuo Haavistoon oman kiinnostavan lisänsä, eteläistä eksotiikkaa jos sallitte. Tämä voisi päteä ihan yhtä hyvin hetero- kuin homosuhteeseen. Kulttuurierot ja ehkä erot seksuaalisessa suuntautumisessa erottavat, mutta ne myös vetävät puoleensa, kiinnostavat, houkuttavat. Moni on "päässyt yli" Haaviston homoudesta, hän on saanut kannatusta yli puoluerajojen ja todennut että ihmiset kyllä tietävät kehä kolmosen ulkopuolellakin, että maailmaan mahtuu erilaisia parisuhteita. Ehkä vihreydestä on hankalampaa päästä yli kuin homoudesta.

Vihreisiin on kasaantunut useampi julkihomo poliitikko: Haaviston lisäksi Oras Tynkkynen ja Jani Toivola. Kyse lienee siitä että vihreät kannattavat liberaaleja arvoja, homous on vihreissä ok. Niin se on minullekin, mutta se on myös kysymys joka mietityttää. Miten homoksi tullaan? Uskon ja toivon tämän pohdinnan kumpuavan pikemminkin tutkijan uteliaisuudesta kuin ennakkoluuloisuudesta. Sen enempää en ole aiheeseen perehtynyt mutta homouden syitä ei kai tarkalleen tiedetä. Ovatko taustalla geenit, ympäristö, valinta? Kenties nämä kaikki, kuten monissa ihmisten ominaisuuksissa. Hämmästyttävältä minusta tuntuu se, että homo voi olla myös pienellä paikkakunnalla jossa homous on niin suuri tabu että nuori seksuaali-identiteettiään rakentava ihminen ei ole sellaisen olemassaolosta kuullutkaan. Ovatko taustalla siis geenit, vai vaikuttaako ympäristö jollain epäsuoralla tavalla? Pienessä yhteisössä homoksi kasvaminen tuntuu vaativan poikkeuksellista vahvuutta, ja edelleen ylipäätään julkinen homous vaatii rohkeutta. Kun ihminen on päässyt sinuiksi seksuaali-identiteettinsä kanssa, johon edelleen usein kohdistuu ennakkoluuloja, on hänessä ehkä sellaista vahvuutta joka tuskin on huono ominaisuus presidentillekään.

Oma sukupuoli-identiteettini muodostui nuoruudessa niin heteroksi kuin olla voi ja elän heteroparisuhteessa. Onko se sitten aikuistumista että näin "vanhemmitten" seksuaalisuutta ei pidä enää niin mustavalkoisena. Kuten taannoinen kampanja kului, ehkä "jokainen on vähän homo". Tämä ei ole mikään kaapista ulos tuleminen vaan toteamus, että olen alkanut ajatella seksuaalisuudesta eri tavalla ja tunnistaa itsessäni joustavuutta joka voisi jossain elämäntilanteessa tehdä mahdolliseksi homosuhteessa elämisen. Seksuaalisuus ei ole joko-tai, homo tai hetero, ei ainakaan kaikille. Kyse on erilaisten ihmisten kohtaamisesta, ihmisten eikä sukupuolien, ja mielenkiinto saattaa kohdistua niin vastakkaiseen kuin omaankin sukupuoleen. Tai sitten ei kumpaankaan. Kaikin puolin muuten fiksujen heteromiesten homofobiaa en kyllä voi ymmärtää. Millä tavalla muiden homous on heidän miehisyydestään pois? Homofobiassa sanotaan usein puolivakavasti olevan kyse siitä, että kyllä homo toisen tunnistaa. Mikä siinä homoudessa on niin pelottavaa? Ihmisillä on itsemääräämisoikeus omaan kehoonsa, eikä se homouskaan pelkkään seksiin tiivisty. Tuskin se aina homoillekaan maittaa.

Tämä pohdinta taisi vähän harhautua alkuperäisestä ajatuksesta. Se oli jotain sen tapaista: jos vielä emmit, luota minuun ja raapusta äänestyslipukkeeseen numero 2. Kakkonen on ykkönen! Huomenna tiistaina ehtii vielä äänestämään ennakkoon. Tee se nyt, ettei tule esteitä tai verukkeita varsinaisena äänestyspäivänä. Viedään yhdessä Haavisto toiselle kierrokselle ja Suomen presidentiksi. Tämä olisi maailmanlaajuisesti vahva kannanotto rauhan, suvaitsevaisuuden ja välittämisen puolesta. Pahasti ei voi mennä pieleen. Tarja Halonen oli hyvä valinta, Suomen ensimmäinen naispresidentti. Jatketaan samalla uudistuslinjalla ja valitaan seuraavaksi Pekka Haavisto, hänen homoudestaan riippumatta tai juuri siksi!

Päiväkodissa menee mukavasti. Carolina on alkanut syödä hyvin ja nukkuu päikkärit lähes joka päivä. Ensi tiistaina on vanhempainilta, kivaa. Kuulee vähän lisää käytänteistä ja pääsee tutustumaan muihin vanhempiin.

Viime viikolla alkoi konservatorion tanskari, tanssileikkikoulu. Sinne hommattiin uusi valkoinen jumppapuku ohjeiden mukaan. Hyvä idea että kaikilla tanskarilaisilla on samanlainen niin pikku ballerinojen ei tarvitse vertailla kenellä on hienoimmat vermeet. Anni-opettaja osasi ottaa lapsikatraan haltuun. Tunnin alkaessa ovi avattiin ja hän pyysi tanskarilaiset jonoon. Sitten merssivat peräkanaa saliin ja ovi kiinni, vanhemmat odottivat ulkopuolella. Carolina meni touhuissaan reipapasti muiden mukana. Pari tulevaa ballerinaa eivät halunneet mennä ilman vanhempia.  Olivat kuulemma tanssineet peikkotanssia. Aikamoinen töminä oven takaa ainakin käytävään kuului. Touhuissaan pikku tanssijatar oli menossa toisellekin tunnille. Kurinalaisuus on hyvästä, kunhan touhussa säilyy leikkimielisyys ja hauskuus. Näyttäisi toistaiseksi säilyvän. Yksi harrastuskerta viikossa riittää. JOuluna on sitten ohjelmassa näytös ja keväällä toinen. Voi ihanuutta! Itse katselen sillä silmällä yliopistoliikunnan tarjontaa, josko tuossa ohimennen tulisi käydyksi. Liikuntaseteleitäkin tilasin.

Prinsessavaihe on Carolinalla pahimmillaan. Tai vuoroin hän on prinsessa, merenneito tai ballerina. Myös vauvoja hoidetaan kovasti ja välillä hän on myös isosisko. Olimme viikonloppuna ystävän tyttären kuusivuotissynttäreillä. Eskarilaisella prinsessavaihe oli jo ohitse, ja Carolina sai häneltä prinsessamekon, tiaran, keijusiivet ja taikasauvan. Oi sitä onnea! Elämä on nyt kotosalla yhtä roolileikkiä. Pitäisikö tarjota jotain vähemmän sukupuolittuneita rooleja..?

Eipä se loman jälkeinen keveys taas kauaa kestänyt. Neljä päivää päiväkodissa niin johan oli ensimmäinen flunssa päällä.  Torstaina jo nenä vähän vuosi ja pari yötä Carolina nukkui tosi levottomasti, jutteli ja itkeskeli unissaan ja pyöri koko yön. Enteiliköhän se flunssan tuloa, vai oliko oire päiväkotiinpaluustressistä. Me aikuiset olemme parissa päivässä kuin mitään ei olisi tapahtunut, arjessa kiinni taas. Mutta ei kai pikkuihmiseltä voi odottaa samaa, kun on ollut pitkän kuusiviikkoisen kesän isovanhempien ja äidin ja isin kanssa, ja sitten viedään päiväkotiin jossa moni asia muuttuu.

Perjantaiaamulla Carolinalla oli kolmivuotisneuvola ja sinne lähdettiin vaikka tyttö uuvahtaneelta vaikuttikin. Piristyi vähän kun pääsi äidin pyörän taakse. Juteltiin neuvolan tädin kanssa kuulumisia, mitattiin ja punnittiin, 97 senttiä ja 14 kiloa. Keskimittainen tyttö, hyvin kasvaa. Pituuskasvua seurataan tarkasti kun kortisonilääkitys saattaa vaikuttaa siihen, mutta annos taitaa olla sen verran pieni ettei ainakaan vielä onneksi vaikutusta näy. Piirreltiin viivoja mallista ja todettiin että oikeakätinen on. Carolina piirsi opastettuna myös äidin kuvan, joka ei ollut enää pääjalkainen vaan sillä oli masu ja napakin, tukkaa ja korvat, sormet ja saappaat jalassa. Neuvolan täti kehui taitavaksi.

Sitten piti tarkastaa näkö ja katseltiin muotoja taululta, mutta Carolina ei ollut oikein yhteistyöhaluinen. Jäi epäselväksi eikö hän nähnyt alimmaisia rivejä vai oliko vain liian väsynyt "silmälasileikkiin". Menemme syyskuussa leikkimään sitä uudestaan ja saamme tarvittaessa lähetteen silmälääkärille tarkempiin tutkimuksiin. Nyt pitää vähän harjoitella näöntarkastusta kotona ja toivoa että sattuu parempi tuuli ja vireystila ensi kerralla. Voi kun ei nyt vielä sentään laseja tarvittaisi. Geenit on kyllä tuon suhteen huonot kun sekä isillä että äidillä on ollut lapsesta saakka lasit, toisella miinusta ja toisella plussaa.

En muistanut mainita terveydenhoitajalle että Carolina valittaa usein varpaiden sattuvan, usein istuessaan omassa tuolissaan syömässä. En tiedä olisiko se joku verenkiertojuttu ja pitäisikö siitä olla huolissaan. Astmaan kai saattaa liittyä raajojen kylmyyttä, mutta ei Carolinalla ole nyt hengitysvaikeuksia ollut... Neuvolavisiitin jälkeen mentiin hetkeksi viereiseen leikkipuistoon kun siellä oli tavallista jännittävämpiä vempeleitä. En vienyt Carolinaa hoitoon vaan ajattelin että parempi levätä kotona niin säästyy ehkä pahemmalta flunssalta, ja yhdessä sitten otettiinkin päikkärit. Toivottavasti säästyy tällä kertaa pienellä nuhalla ja olisi maanantaina taas päiväkotikunnossa...

Kirjoittelen sängyssä ja pieni pörröpää tuli silmät sirrillään äidin viereen unia jatkamaan. Hän tulee usein isin ja äidin sänkyyn ennen kuin olemme ehtineet nukkumaan. Pitäisi ehkä palauttaa vielä siinä vaiheessa omaan sänkyyn, ahdasta meillä on niin ettei oikein kukaan, tai minä ainakaan, nuku kunnolla... Ei vaan raaski kun toinen sanoo haluavansa äidin viereen.

Mies on aina puhunut että jos voittaisi lotossa lopettaisi työt siltä seisomalta. Minä olen kokenut olevani siinä määrin kutsumusammatissa että olen sanonut jatkavani töitä, jotka koen mielekkääksi, enkä osaisi jättäytyä toimettomaksi. Nyt on kyllä sellainen fiilis että yksi lottovoitto tänne, kiitos, niin enpä taitaisi töihin vaivautua. Muutama päivä loman jälkeen ja kaikki on taas yhtä ja samaa.Apuraha-anomuksia pitäisi alkaa väsäämään ensi vuodelle, esimiestä ei käytännössä ole ja työyhteisönkin kanssa niin ja näin. Olen liian vanha tähän jatko-opiskelupelleilyyn. Tulevaisuudessa on pelkkää epävarmuutta. Julkaisuja joita kukaan ei lue, tutkimusta joka ei vaikuta mihinkään, vaikka itselle olisi kuinka tärkeää. No, kyllä tämä tästä. Kyllä se väitöskirja valmistuu...

Syksy on tuonut mukanaan taas neulomismanian. Kauluri itselle, Carolinalle ja yksi lahjaksi, sitten alan virkkaamaan itselleni hametta, ja paitakin olisi suunnitteilla neuloa. Tuo tarvitsisi rinnalleen jonkun liikuntaharrastuksen, ei tuo työmatkapyöräily oikein riitä.

Lomaa oli vain kaksi viikkoa ja tänään oli edessä paluu arkeen. Tuntuu kyllä kuin olisi lomaillut enemmänkin. Paljon monenlaista ehdittiin puuhata ja melkein lomasta kävi sekin aika kun isovanhemmat olivat täällä. Edellisen päivityksen jälkeen teimme vesibussilla retken Viikinsaareen ja kävimme piknikillä Hatanpään arboretumissa. Kävimme päivä Tukholmassa -risteilyllä Helsingistä, matkalla poikkesimme tiedekeskus Heurekaan. Se oli mukavan lapsenmielinen ja interaktiivinen paikka. Laivareissu meni nopsaan pallomeren ja pomppulinnan liepeillä ja buffet-illallisella.

Tukholmassa käytiin Astrid Lindgrenin hahmoihin perustuvassa Junibacken-leikkitalossa. Se oli kiva ja hienosti toteutettu, tosin ahdas kun lomalaisia riitti. Näimme kaksi teatteriesitystä, ruotsin kieli ei ainakaan Carolinaa tuntunut haittaavan, pääsimme satujunan kyytiin ja tutkimaan Peppi Pitkätossun kotia. Sen jälkeen suuntasimme Skansenin ulkoilmamuseoon ja eläintarhaan. Kävely ja kuumuus väsyttivät ja porukkaa oli liikkeellä paljon niin että ruokaa jouduttiin jonottamaan pitkään. Kaiken kaikkiaan mukava päivä ennen laivaan paluuta. Alkuperäisenä suunnitelmana oli käydä Kolmårdenin eläintarhassa, mutten matkaa varatessa tajunnut sen olevan 150 kilometrin päässä Tukholmasta. No ehkä ensi vuonna pitempi reissu yhdistettynä Legolandiin.

Risteilyn jälkeen ehdittiin vielä kokea interaktiivista teatteria Tapahtumien yössä, isi pääsi esittämään Laukontorilla Romeota. Sieltä suuntasimme lastenkonserttiin, Tohtori Orffia oli mukava kuunnella. Nostin ensimmäiset perunat ja porkkanat omasta maasta, voi sitä iloa ja ihmettä! Kyllä ne maistuivat, porkanat siltä seisomalta vähän järvessä huuhdottuina. Sipulit olen nyt jo korjannut kaikki. Paljastuivat ryvässipuleiksi, ihan samanmakuisia kuin tavalliset keltasipulit mutta pienempiä, ja yhdestä kasvaa kokonainen ryväs. En tiedä ovatko erityisen ärhköitä vasta nostettuina. Laitin tänään nyytillisen sipuleita uuniin ja söin saman tien useamman. Taisin saada niistä jonkinlaisen allergisen reaktion. Ensin luulin että minua pisti kaulaan joku hyönteinen vaikken syyllistä nähnyt, alkoi tuntua polttavaa kipua, iho punoitti ja nousi hyttysenpureman näköinen paukama. Hetken päästä alkoi kuumottaa rinnasta ja kainalosta ja sieltäkin löytyi punaiset paukamat. Jäin seuraamaan tilannetta ja hetken päästä oireet hälvenivät itsekseen. Kyllä käy sääliksi Carolinaa jos hänestä tuntuu samalta allergisen reaktion tullessa. Sanotaan että iho voi kutittaa, mutta tuo ei kyllä ollut kutinaa vaan polttavaa kipua. Jos sitten paukamien peitossa on koko kroppa, on olo epäilemättä melko surkea. Eipä ole moista reaktiota ennen mistään muistaakseni tullut, ehkä minunkaan geeniperimäni ei aivan viaton Carolinan allergoihin ole.

Loma huipentui viikonloppuna kun teimme telttaretken Seitsemisen kansallispuistoon Ylöjärvellä/Kurussa. Katsoimme säätiedotuksesta että olisi sopiva kolo lähteä ennen sateita. Perjantai-iltapäivänä pakkasimme teltan, makuupussit, eväät ja muun tarpeellisen rinkkaan ja reppuun, ja varustauduimme vielä kantorepulla Carolinaa varten. Poikkesimme luontokeskukseen, jätimme auton Koveron perinnetilalle, ihastelimme lampaita, heinäseipäitä ja riukuaitoja ja patikoimme Multiharjun aarniometsän kautta Haukilammen leiripaikalle. Matkaa tuli kuusi-seitsemän kilometriä, sen verran että vähän tuntui kävelleensä, varsinkin kun yli puolet matkasta kannoin Carolinaa selässä ja Carlos sen ajan sekä rinkkaa että reppua. Osan matkaa Carolina käveli, tai paremminkin juoksi itse, puun takaa piilosta seuraavaan piilopaikkaan. Taiteili kaatuneilla puilla ja oli näkevinään rungoissa  krokotiilin, ankan ja muita eläinhahmoja. Söi mustikkaa suu sinisenä.

Leiripaikalle päästyämme isi ehti pulahtaa lampeen, minä en ehtinyt kun samalle nuotiopaikalle saapui isä ja poika ja sitten alkoi tulla kylmäkin. Evästelimme ja pystytimme teltan. Carolina oli touhuissaan ulkohuussista ja ripotteli kuiviketta iltatoimine päälle. Teltassa touhuamisesta ja nukkumisesta hän meni aivan onnesta sekaisin, kurkisteli isin makuupussista eikä uni tahtonut tulla silmään. Nukahdettuaan nukkuikin sitten sikeästi pitkälle aamuun saakka. Raitis ulkoilma väsyttää. Itse en kovin hyvin nukkunut, alusta oli kova, tyyny puuttui ja ahdastakin oli. Telttamme jää Carolinan kasvaessa kohta pieneksi. Mutta huippua että tuli lähdettyä, kiva elämys loman päätteeksi. Aamulla pakkasimme vähän kastuneen teltan ja muut kamppeet ja patikoimme jäljellä olevat puolitoista kilometriä takaisin Koveron tilalle, juuri sopivasti sateen alta. Poikkesimme uudelleen luontokeskukseen, aamupalalle ja hakemaan edellisenä päivänä vessaan hoitopöydälle unohtunutta nallea. Samalla katsoimme läpi luontokeskuksen näyttelyn, jossa pääsi kurkistamaan mm. ketun ja liito-oravan pesään.

Tänään Carolina sitten palasi päiväkotiin, vanhaan tuttuun mutta uuteen ryhmään. Yksi entisistä tädeistä ja kaksi uutta, jotka tosin pihassa ovat jo hiukan tulleet tutuiksi. Isompi, 15 hengen ryhmä, jossa neljä vanhaa kaveria ja loput uusia. Tuntuu että tuttua on riittävästi, päivä oli mennyt mukavasti. Tärkeintä ehkä että paras kaveri Ameli jatkaa samassa ryhmässä. Uni ei tosin tullut mutta eipä päiväunia ole kesälomalla juuri otettukaan. Eiköhän uni syksyn tullen ala maistua.

Isovanhemmilla on kova ikävä Carolinaa ja ovatkin tulossa lokakuussa pariksi viikoksi taas, ilmeisesti pettyneinä siitä ettemme luvanneet mennä sinnepäin ennen kuin jouluna. Yllätysuutisena kuulimme että miehen veli tyttöystävineen odottaa vauvaa, Carolinalle ensimmäinen serkku siis tulossa.

Veljelle ei löytynyt opiskelupaikkaa mutta auttelin häntä alkuun työnhaussa, ja huomenna on edessä elämänsä ensimmäien työhaastattelu. Hienoa ja jännää. Minä sain proffalta suorastaan ylistävää palautetta ennen kesälomaa kommenteille lähettämästäni artikkelikäsikirjoituksesta. Hämmentävää, kun mietin jo kehtaanko sen jälkeen naamaani näyttää. Kevyin mielin syksyyn.

 Olemme ensimmäistä viikkoa lomalla. Isovanhemmat lähtivät viime perjantaina haikeissa tunnelmissa. Isi meni vielä iltapäiväksi töihin kun veimme heidät lentokentälle, Carolina ja minä menimme rannalle. Loma alkoi vähän ikävästi kun leikkipuiston kautta rannalta kotiin palatessa Carolina alkoi oksennella. Ilmeisesti liiasta auringosta ja uupumuksesta, ei onneksi sen kummempaa. Nukkui 13 tunnin unet ja oli seuraavana päivänä taas entistä ehompi. Viihdyimme rantaleikeissä monta tuntia, kohtuus siinäkin...

Seuraavana päivänä jatkettiin edelleen hiukan tylsissä merkeissä. Kuulin kaupan myyjältä että siilit tykkäävät pähkinöistä, ja nehän eivät kelpaa kissoille joten päätimme kokeilla meilläkin. Touhuissamme menimme Carolinan kanssa viemään maapähkinöitä lautaselle siilejä varten terassille, ja maistoimme samalla yhdet pähkinät itsekin. Sitten piti alkaa syömään, mutta tyttö oli levoton ja huonovointisen oloinen, ja kohta alkoi limaisen kuuloinen yskä. Ihmettelimme että miten se yskä nyt voi yhtäkkiä alkaa, ja hän porukan fiksuimpana sanoi "se tuli siitä pähkinästä"! Miten osaakin, pikkuinen. Ei alettu enempää ihmettelemään vaan annettiin antihistamiinia. Hetken päästä ilmestyi ensimmäinen "hyttysenpurema" vatsaan, ja siitä hetken päästä oli kaula, niska, taipeet ja melkein koko tyttö "nokkosrokon" peitossa. Antihistamiini vaikuttaa hitaasti ja väsyttää. Carolina otti aprin tunnin päiväunet, ja sen jälkeen ihottuma oli onneksi rauhoittunut. Otettiin toinen kerta antihistamiinia vielä, mutta muuten tyttö oli jo ihan pirteä ja jaksoi juoksennella ulkona.

Oli siinä taas ihmetystä kerrakseen. Olemme melko varmoja että Carolina on saanut pähkinää ennenkin ilman reaktiota, mutta emme muista tarkalleen missä muodossa. Melko varmasti hän on saanut pähkinää kun olen tehnyt parsakaali-suolapähkinärisottoa. Mutta ehkä paahdetun pähkinän proteiinit ovat muuttuneet niin etteivät aiheuta reaktiota, kun taas kypsentämätön pähkinä selvästi aiheuttaa... Pistaaseja hän voi syödä huoletta, cashewpähkinöitä samoin, mutta ei se nähtävästi kerro mitään maapähkinöiden sietämisestä. No nyt tiedetään ja osataan varoa, ja tiedottaa päiväkotiinkin. Onneksi ei adrenaliinia tarvittu eikä sairaalareissua. Ja onneksi tyttö on niin fiksu että voin olla melko varma ettei käy napostelemassa siilien pähkinöitä terassilta vaikka ne sinne toistaiseksi jätettiinkin...

Lauantai pyörittiin siis kotinurkissa. Sunnuntaina lähdimme pappan ja enon luokse, tarkoituksena käydä Turussa Colourscape-värilabyrintissa, mutta se oli puuskittaisen tuulen vuoksi suljettu. Vietimme sen sijaan leppoisaa sunnuntaita ja kävimme uimassa, mukavaa. Maanantai meni Naantalissa Muumimaailmassa. Siellä oli muutama muukin ihminen. Meille jäi paikasta aika ikävä rahastuksen maku. Saari sinänsä on hieno, mutta hintavalla rannekkeella pääsee lähinnä ihmettelemään puoteja ja ravintoloita. No päästiin sentään taputtelemaan muumihahmoja.

Pysäköintikin oli turkasen kallista, mutta lipun hintaan sisältyi sentään bussi- ja kaupunkijunakuljetus rantaan. Kotiin lähtiessä otti kyllä päähän kun juna ei jättänytkään bussin lähtöpaikalle vaan muumikaupan oven eteen! Kävimme katsomassa toisen teatteriesityksistä, joka alkoi laululla "älä säästä". Ajattelin että no johan on suoraviivaista kulutushysteriaa. Lopulta esityksen viesti olikin että vanhasta voi tehdä uutta ja kannattaa kierrättää, pisteet siitä :)

Eilen sitten käytiin Turussa Colourscape-värilabyrintissa. Visiitti jäi melko lyhyeksi kun Carolina halusi pois, enkä kyllä pannut pahakseni. Viritys näytti ulkoa suurelta pomppulinnalta, eikä sisältä juuri sen kummemmalta. Olivathan ne värit intensiivisiä, mutta minua alkoi päästä huippaamaan. Labyrintissa oli kuuma ja huono ilma, eikä ihmisvilinässä päässyt rauhoittumaan ja ihastelemaan värejä kunnolla. Tulipahan nähtyä. Ylimainostettu juttu. Paluumatkalla piti poiketa Alpo Jaakolan patsaspuistossa mutta se oli suljettu kunnostustöiden vuoksi.

Pakastimemme hajosi viime viikolla, tänään saatin se takaisin niin saan mustikat pakastimeen. Olen keittänyt hilloa ja tänään mehuakin punaisista viinimarjoista. Ehkä niitäkin voisi pakastaa sellaisenaan. Huomenna varmaan leivon mustikkamuffinsseja Carolinan kanssa, niitäkin saa nyt pakastimeen. En oikein tiedä mitä karviaisista tekisi, taitavat olla parhaimmillaan suoraan puskasta syötynä. Pihapuiden kirsikat ovat niin kamalan happamia että sitä ei taida mikään sokerimäärä pelastaa :) Onkohan liian myöhäistä hommata mansikoita talven varalle..?